En tiedä seuraako kukaan enää tätä blogia, olemattoman kirjoittelun seurauksia. Mutta ajattelin silti koittaa jälleen aloittaa. Ehkä.

  Terapia on ollut nyt yllättävän rankkaa. Tai en tiedä yllättikö se nyt niin kovin paljoa, mutta välillä (lue: päivittäin) tulee mietittyä onko siinä edes mitään järkeä. Eihän se muuta tapahtunut miksikään, että puhun asiat läpi. Tulee vain samat tunteet yhä uudelleen ja uudelleen pintaa. Joutuu käymään taas sen kaiken läpi. Mutta ehkä se vielä jonain päivänä helpottaisi, ehkä tämä puhuminen olisi vihdoin tapa saada asiat tietyllä tavalla päätökseen. EIhän ne asiat mihinkään katoa, mutta ehkä asiaan liittyvät tunteet alkaisivat helpottaa jossain vaiheessa. Sillä aina ei vain jaksaisi. 

  Joku tovi sitten tuli ensimmäistä kertaa kerrottua terapiassa asiasta, josta en ole ikinä kenellekään puhunut. Oliko kannattavaa; en todellakaan tiedä. Pelkään puhua, pelkään omaa reaktiota, pelkään etten enään hallitse itseäni. Pelkään asioiden tapahtuvan uudelleen, jos puhun niistä. Pelkoni on ehkä turhaa, mutta en vain mahda tunteilleni mitään. Vaikka tiedän että periaatteessa tunteet ovat vain tunteita, ne eivät varsinaisesti voi satuttaa, mutta reaktiot niihin voi. En tiedä ymmärtääkö kukaan, mutta ehkä sillä ei ole niin väliä. 

Mikä tämä asia sitten on? Noh, kiinnostaako ketään, kannattaako siitä puhua? En taaskaan tiedä tätäkään, mutta jotenkin on nyt koitettava järjestää omat ajatukset. 
  Kyseessä on suihinotto. Kaiken muun ehkä pystyn antamaan itselleni anteeksi, mutta en vaan voi ymmärtää miten se ei voisi olla mun syy. Jos itse olen ottanut suihin Häneltä, niin voiko se olla kenenkään muun syy? Niin, en tiedä. En todellakaan tiedä. Koen vain niin suurta syyllisyyttä siitä. Hävettää, miten tyhmä ihminen voi oikeesti olla? Jos itse saatan Hänet toimintakuntoon, niin voiko tapahtuneen syy olla kenenkään muun? Itsehän minä sen tein. 
  Olen vain niin sekaisin omista tunteistani, ajatuksistani, järjen äänestä. Mikään niistä ei kohtaa toista. Jokainen on oma irrallinen itsensä, enkä vain pysty löytämään ratkaisua. 

  Tuttava perheellä on nyt 8vuotias tyttölapsi. Hän on saman ikäinen kuin mitä minä olin ekalla kerralla. Niin pieni.. Rankkaa, todella rankkaa kohdata hänet, olla pienen tytön kanssa tekemisissä. Tavallaan nautin aina lasten seurasta, mutta nyt tämä tyttö on vain niin hankalan ikäinen. Hellyttävä, omapäinen. Pieni ja viaton. Puhdas, iloinen. Mikä minussa meni pieleen? Mitä tein väärin? 
   
   Olen aika usein miettinyt pystynkö minä olemaan koskaan äiti. Rakastan lapsia, haluan saada lapsen. Mutta olenko riittävä? Pystynkö ikinä antaa lapselle sen tarvitsemaa turvaa, rakkautta? 

 Kaikki on sekaisin. Ois pakko päästä puhumaan jollekin ennen kuin pää hajoaa käsiin. Terapia on vasta loppuviikosta, enkä uskalla kysyä aiempaa aikaa. En ole sen arvoinen. Enkä halua, pysty puhumaan kenellekkään muulle. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Apua.., auttakaa.  Mun on paha olla. Todella paha olla.