Sitä en tiedä mitä oikein tulin tänne kirjoittamaan, kaikki ajatukset taas niin yhtä mössöä ettei oikein saa selvää mistään. Mutta hengissä ollaan.

Viime aikoina olen joutunut kamppailemaan itseni kanssa, vaihteeksi, siitä että uskallan olla yksin kotona. Isäni on pariin otteseen ottanut yhteyttä, ja kertonut haluavansa tulla käymään. Noh, minähän en aivan samaa mieltä tästä asiasta ole. Toisinaan sitä jää miettimään, että olenko oikeutettu kieltämään tänne tulemisen? Kyseessä on kuitenkin oma isä. Tätä asiaa ehkä hankaloittaa se, että kaikilla kavereilla on molemmat vanhemmat, joiden kanssa olla tekemisissä. Mulla ei ole kuin äiti. Tai siis, onhan mulla isä, kaikista teoistaan huolimatta, hän on kuitenkin isäni. Ja tavallaan kaipaan sitä.
 En kaipaa hänen tekojaan, kaipaan sitä isää, minkä mielikuvissani ennemmin ajattelen ja muodostan. Sen isän, minkä tahtoisin minulla olevan. Tavallaan nämä mielikuvat jotka muodostan aivan tarkoituksella, auttavat selviämään pahimmasta pelosta. Yritän uskotella itselleni että ei hän ole paha, ettei hän haluaisi tehdä minulle ikinä mitään pahaa. Tyhmääkö? En tiedä.
Mutta ehkä tämä kuvastaa sitä miten paljon haluaisin päästä negatiivisistä tunteista eroon..

Yks jännä seikka minkä olen huomannut, niin jos kavereiden kesken tulee puhetta vanhemmista, yritän puhua isästäni ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Niillekkin kavereille, jotka tietävät osan hänen tekemisistään, yritän antaa vaikutelman, että kaikki on okei. Tässä on sit taas se jännä juttu, että kaverit eivät ikinä kysy suoraan multa, he kysyvät mieheltäni, mikä tilanne oikeesti on. En oo varma mitä mieltä tästä olen, sillä toisaalta tahtoisin että kysyisivät suoraan kohteelta. 

Nyt on terapiassa alettu nostaa näitä asioita yhä enemmän pintaan, ja se on ottanut aika koville. Vaikka ei olla vielä syvälle paneuduttu, niin kyllähän ne tunteet nousevat ja kokemukset nousevat aina pintaan, vaikka en siitä ääneen puhuisikaan. Raskasta, mutta on se käytävä läpi, että oppisin elämäään itseni kanssa sovussa.