Multa on kysytty usein, minkä takia puhun itsestäni ulkopuolisena? En käytä sanaa 'minä' vaan käytän yleensä nimeäni kun puhun itsestäni. En edes ole kiinnittänyt tähän huomiota ennen kuin mulle ekan kerran tästä kysyttiin. Ehkä se on just siinä, että en koe olevani ihmisyyden arvoinen.

    Se oli se hetki, kun minusta tuli vain se.

Kaipa se juontaa juurensa siihen, kuinka on tottunut jo hyvin pienestä pitäen siihen, että ei puhuta niinkuin ihmisestä. Ehkä siitä kuinka on puhuttu kuin esineestä. Ehkä siitä, että on ollut toisen omaisuutta. Siitä että en ole päässyt tästä tunteesta eroon, en tähän päivään mennessä, enkä jaksa uskoa että pääsekään tässä elämässä.
Mitä kaikkea olisikaan pitänyt tehdä toisin.. Näinäkin päivinä mietin edelleen, mitä kaikkea tein väärin. Sitä mitä minun olisi pitänyt tehdä, millainen olisi pitänyt olla. Mitä tein väärin, miksi ansaitsin rangaistuksen. Vai halusitko kuitenkin vain opettaa, opettaa sitä elämää?

Häpeä, tuska, pelko. Niistä ei pääse eroon. 

Välillä koen olevani yksi esittäsä paskiainen. Jaksan puhua muille, kuinka toivoa on aina, kuinka pitää uskoa elämään. Ja paskat, en usko itsekään, en toivo enää. En vaan tiedä mihin uskoa, mitä toivoa.

Antakaa minun vain lähteä, jättää tämä tuska taakseni. 
Antakaa minun edes joskus unohtaa.

Tuleeko kaikista enkeli kuollessaan?