Tää on taas niitä päiviä, kun en vaan voi olla tyytyväinen mihinkään mitä teen, mikään ei onnistu, kaikki jää kesken. Kun ei vaan yksinkertaisesti nää itsessään mitään hyvää.  Kun kaikki tuntuu pakolta. Kun kaikki tuntuu turhalta. 
  
  Niinpä niin. Vanha tuttavani itseinho on jälleen täällä. Ei se ole mihinkään missään vaiheessa kadonut, välillä ehkä vain piiloutunut nurkan taakse voidakseen hyökätä jälleen esiin. Huutaa korvaan, jos vahingossakaan meinaan olla tyytyväinen.  Kertoo kuinka turha, hyödytön, mitäänsanomaton, inhottava, vihattava olen. Kuinka en vain voi riittää kenellekkään. En edes sille rakkaimmalle. Tämä herättää taas vaan pintaan hylätyksi tulemisen pelon. Pelkään, että jos en tee kaikkea mitä pyydetään, jos sanon vastaan, jos olen erimieltä, niin tulen hylätyksi. Joten on pakko tehdä ja toimia, vaikka en jaksaisi. Tehdä asioita joita en halua. Tehdä, ja olla jotain mitä en oikeasti ole. Vain jotta en jää yksin. 
 Ja välillä se tuntuu erittäin  pahalta. Järjellä ajateltuna, ei minu tarvitsisi olla muuta kuin mitä olen. Ehkä kelpaisin, todennäköisemmin en. Ehkä minulla olisi mahdolisuus sanoa vastaan. Mutta en jaksa. Helpompi vain tehdätehdäjatehdä, kuin yrittää pitää puoliaan. Jos tietäisi edes mitä puoliaan pitää. 

 Mutta kun en tiedä kuka minä olen. Mitä minä haluan, mitä mieltä olen. Ei minulla ole ääntä. En minä ole kukaan merkittävä. En koe olevani mitään. Eikä sillä ole edes loppujen lopuksi mitään väliä. 

 Olen alkanut terapiassa nyt ensimäistä kertaa huomata, mistä se ääni pääni sisällä varmaan juontaa juurensa. Jos sinulle lapsesta asti hoetaan jotain, niin kuka sitä lähtee aikuisiällä enää kiistämään?  Pakkohan sen on olla oikeassa. Eikai kukaan valehtelisi lapselleen koko aikaa?