Siinäpä vasta pulma. Pelkään yli kaiken, että isä tulee tänne. Viime yönä en saanut nukuttua, kun jälleen tämä pelko nosti päätään. Pelkään, että hän haluaa kostaa mulle. Käyn monta kertaa päivässä varmistamassa, että ovi on varmasti kunnolla lukittuna. Pimeällä yksin ollessani laitan aina kaihtimet kiinni, ja käyn välillä katsomassa välistä onko ulona ketään. Tyhmää, mutta en mahda itselleni mitään. Silloin kun en ole yksin, en pelkää juurikaan. Mutta, kun jään yksin niin aloitan jo melkein vainoharhaisen tapani kytätä, ja olla varuillaan. Mietin monta kertaa miten pakenen, minne pakenen, kelle soitan, miten soitan. Puhelin on nykyään koko ajan taskussa. Eikä asiaa auta yhtään se, että tiedän vaikka onnistuisin soittamaan esim. poliisin paikalle, menee yli tunnin ennen kuin olisivat täällä. Heh, tosi lohduttavaa. 

Välillä on pakko lähteä kesken päivän pois kotonta, ihan vaikka vaan ajamaan autoa. Tai soittaa jollekkin. Kuhan vaan saan tunteen, että minua ei kukaan saa kiinni. Tai etten ole yksin. Olen joskus ajanut auton muutaman kilometrin päähän kotoa, syrjäisemmälle tielle, parkkeeraanut ja käynyt nukkumaan. Aivan vain koska en saa kotona rauhoitettua itseäni tarpeeksi nukahtaakseni, vaikka en olisi nukkunut pariin yöhön. 

Tähän pitäisi kyllä keksiä joku keino. En yksinkertaisesti jaksa pelätä kokoaikaa, olla varpaillaan ja miettiä iteksiään turvakeinoja. On yllättävän kuluttavaa. Ideoita saa heittää! Koen olevani tämän asian kanssa niin yksin, kukaan tuttavapiirissä ei ole kokenut tälläistä (onneksi), joten ideat ovat varsin vähässä... 
 Kulun vaan loppuun tässä tunnetilassa. Lääkäreiden kanssa kun olen yrittänyt puhua tästä, niin ratkaisu on ollut yleensä lääkkeet. Helpottavat ne ahdistusta, mutta eivät varsinaisesti tätä pelkoa. Mikä siihen auttaisi? 

Välillä oon joutunut selittelemään omaa oloani ihmisille, ketkä eivät vaan yksinkertaisesti ymmärrä. Se on yllättävän raskasta. Välillä tuntuu, että kaikki ratkaisut ovat vääriä. Jos yritän panostaa itseeni ja siihen että saan itseni kuntoon, on silti väärin olla saikulla. Jos palaan töihin, käsketään pohtimaan jaksanko muka sitä. Jos annan kaikkeni terapiaan, kysytään onko siinä nyt sit järkeä. Jos jätän terapian välistä, sekin on väärä ratkaisu. Mitä tehdä kun tuntuu että kaikki on väärin?

 Viime yönä heräsin jälleen painajaiseen. Enkä sen jälkeen enään uskaltanut nukahtaa. Se oli niin todentuntuinen. Herätessäni piti sitkeästi yrittää saada itseni tähän hetkeen. Olisin voinut vannoa olevani jälleen 8-vuotias. Hengittelyllä on kuitenkin yllättävä vaikutus. On ainakin melkein mahdotonta hengittää syvään, keskittyä siihen, laskea, ja hengittää lisää, ja samaan aikaan jännittyä. Jotenkin mukava huomata, että on edes joku keino millä saa itsensä jälleen tähän hetkeen. Mutta se, että miten muistaa sen hengittelyn rauhoittavan, on välillä se haaste. Itse ainakin rupeen aivan huomaamatta hengittämään hyvin pinnallisesti. On muuten yllättävän vaikea asia toi hengittäminenkin. Urheilusta on kyllä tässä ollut hyötyä, siinä on helpompi keskittyä miten sen tekee. Sitä kautta olen ottanut tavaksi tehdä sen muutaman kerran päivässä. Vaikka ei ahdistaisikaan. Tai itse asiassa juuri silloin. Tavoitteena saada se pahoihin ahdistuskohtauksiin apuun. 
 Sitä kannattaa kokeilla, itse kunkin. Siitä saan välillä apua myös päänsärkyyn!

Tulipas sekava teksti.