Hetkittäin tulee elämässä vastaan tilanteita joissa pohtii, miksi elän? En varsinaisesti halua kuolla, mutta tällä hetkellä en vain jaksaisi elää. Aina ei jaksaisi olla hymy persiissä kohtaamassa ihmisiä, varsinkaan kun se on asia mikä ahdistaa. On vain jotenkin niin väsyttävää elää jatkuvassa pelossa, ahdistuksessa, ja menneisyyden taakka harteillaan.

 Moni on sanonut että mennyt on mennyttä, sille ei enään voi mitään, joten anna sen olla. Mutta voi kun se olisikin niin helppoa.. Se pieni tyttö minussa muistaa yhä kaiken. Nykyään arki on samaan aikaan sekä helpompaa, että vaikeampaa kuin ennen. Helpompaa siinä mielessä, että tietää olevansa ihmisen kanssa jota rakastaa ja joka rakastaa. Mutta se taas tuo arkeen taas omat haasteensa, kuinka luottaa täysin kaiken kokoemansa jälkeen?  Kuinka voisin näyttää kaikki tunteeni, uskoen itse ettei toinen häviä? Järjellä tiedän, tunnetasolla en täysin.
 
 Mikä sitten tällä hetkellä vaivaa niin etten jaksaisi elää? Niin, sen kun osaisi eritellä itsekkään. Jotenkin sitä edelleen aina yksin ollessaan pelkää, että hän tulee. Tulee ja kostaa kaiken. Samaan aikaan toivon mahdollisuutta selittää ja pyytää anteeksi. Sillä minä rikoin salaisuuden. Isän ja tyttären yhteisen salaisuuden.. Ja tällä hetkellä koen syyllisyyttä ehkä eniten siitä, että olen rikkonut lupaukseni. Lupaukseni olla hiljaa. Lupaukseni olla kertomatta. Häpeän sitä, etten jaksanut. Häpeän sitä, että romahdin. Häpeän sitä, etten edelleenkään pärjää yksin arjessa. 
  Osittainen pelastukseni itseltäni on se, että en kuitenkaan kertonut kaikkea. Ehkä hän ymmärtäisi, ehkä hän antaisi anteeksi? Jotenkin toivon, ja samaan aikaan en toivo kuitenkaan, paluuta menneisyyteen. Paluuta sinne, ja yritystä korjata asiat. Laittaa kaiken ennalleen. Olisiko hyvä niin? Tuskin, mutta elän vaan taas niin vahvasti menneisyydessä, etten keksi muutakaan.
 Ehkä on onni ettei menneisyyteen voi palata. Fyysisesti. 
 Vaikka ajatus siellä usein elääkin.