Minulle on jälleen palannut ulkopuolisuuden tunne. Tunne ettei pysty nauttimaan hetkestä, tai ylipäätänsä elää tässä hetkessä. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihmisiä koen olevani yksinäinen. Yksin omien ajatusteni kanssa. Ehkä saan syyttää tästä itseäni. Kyllähän minua pyydetään tulemaan, kysytään kuulumisia, mutta miksi sitten on niin hankalaa tarttua näihin?

 Ehkä se johtuu siitä että kukaan ei halua taikka jaksa kuulla sitä, mitä kannan sisälläni. Pitkästä aikaa puhuttiin mieheni kanssa olostani, ja hänen olostaan. Kerroin aivan rehellisesti mitä tunnen, ja sen etten halua kertoa hänelle kaikkea, mikä vaivaa. Tai siis syytä siihen. Haluan suojella häntä. Ehkä tämän suojeluhalun takia en olekaan koskaan kertonut kenellekään kaikkea. En edes oikeudessa, en terapiassa, en missään. Ja nyt, jälkikäteen tuntuisi jotenkin naurettavalta ottaa puheeksi asioita, joista vannoin jo kertoneeni kaiken. 
 Eikä kyse ole pelkästä suojeluhalusta. Kyse on häpeästä. Oli helpompi kertoa asiat, jotka pystyin kohtaamaan melkein vahvana. Asiat, joista pystyin puhumaan kovettamalla tunteeni. Mutta, on olemassa tapahtumia, kertoja, joista en vain pysty puhumaan. Tilanteita, joissa on käsketty häpeämään. Tilanteita, joista en voi syyttää kuin itseäni. Asioita, mitkä oksettavat edelleen. Tilanteita, jotka ovat sattuneet, haavoittaneet, enemmän kuin mitä pystyn myöntämään. Tapahtumia, mitkä palaavat yhä edelleen mieleen, ruumiiseen. Ajatuksina, fyysisinä tuntemuksina, kuuloharhoina. Toisinaan näen myös hänet mieheni paikalla, tai jonkun toisen miehen paikalla. Onneksi, olen päässyt melkein täysin eroon, siitä että tavallaan ''sotken'' hänet rakkaaseen mieheeni. Olen huomannut, että vaikka kuinka inhoan ja häpeän itseäni, minulla on mies joka jaksaa rakastaa.

Minulta on kysytty alkaessani seurustella, että pystynkö harrastamaan seksiä. Vastasin myöntävästi. Vaikka sekä minä että mieheni tiedämme että ei se ollut ihan niin helppoa kuin mitä väitin. Kyllä, harrastimme seksiä, mutta ensimmäiset kuukaudet menivät siinä, että yritin ja opettelin, olemaan aito hänen kanssaan. Että minun ei todellakaan tarvinnut esittää hänelle vahvempaa kuin mitä olen. Siinä vaiheessa kun ekan kerran itkin seksin aikana, silloin astuin vasta eteenpäin. Sen jälkeen helpotti. Minua ei käsketty häpeämään!

Olin toki harrastanut seksiä muidenkin kanssa, mutta ennen se oli sitä että tein sen pakosta. Tai en vain osannut kieltäytyä, jotenkin tuntui olevan paineita olla normaali. Myöhemmin vasta tajusin, että ei se ole normaaliuden raja. Ei se tee itsestä normaalia, että harrastaa seksiä, vaikka sitten haluamattaan. Oikeesti.

Miksikö sitten kerroin tämän? Toivon, että jokainen, joka kamppailee kyseisen ongelman kanssa, uskaltaa antaa itselleen aikaa. Aikaa odottaa oikeaa hetkeä, oikeaa ihmistä. Ymmärrystä itselleen. Tajuaisi sen, että sinun kehosi on sinun. Sinä saat itse valita, kuka koskee, milloin koskee. Rohkeutta sanoa ei. Oikean ihmisen kanssa pystyt puhumaan, kertomaan tapahtuneen, ja kohtaamaan sen hänen kanssaan.