Nyt on blogin kirjoittelu jäänyt jotenkin välistä. En vain ole jaksanut, en ole saanut päätäni minkäänlaiseen järjestykseen. Monta kertaa olen avannut blogin, yrittänyt, pyyhkinyt, yrittänyt. Tuntuu että olisi liikaa mitä purkaa, mutta samaan aikaan ei mitään järkevää. Pelkään itse omia ajatuksiani.  
  Viime aikoina olen jälleen leikitellyt kuoleman ajatuksella. Ajatuksella siitä että sanoisin vain hyvästit, ja lähtisin menemään. Tämä on jotenkin erittäin rankkaa, jo sen takia etten uskalla koskaan sanoa sitä ääneen kenellekään. Pelkään seurauksia. Pelkään sitä että joutuisin sairaalaan. Pelkään sitä että minua ei ymmärretä, ei ymmärretä mikä minut siihen ajaa. Tosin, en aina ymmärrä itsekään. Ehkä pelko, epätoivo elämää kohtaan on vaan välillä liian suuri.   
  Viiltely on kanssa pyörinyt päässäni, mutta siihen en enään sorru. Itseni vahingoittamisesta en ole päässyt eroon, mutta enään en tartu terään. Se on liian näkyvää. Sillä kaiken tämän keskellä en vaan halua että minusta huolestutaan. 

  Olen taas nukkunut tosi huonosti. Painajaiset herättävät joka yö, ne ovat niin todentuntuisia, että alan jälleen pelätä nukahtaa. Unilääkkeistä huolimatta tuntuu etten saa kunnolla unta. Päivisin koen huonoa omatuntoa siitä etten jaksa tehdä mitään. Soimaan, moitin itseäni koko ajan jostain. En ole ikinä tyytyväinen itseeni. Ajattelen aina että minun pitäisi antaa enemmän, tehdä enemmän, olla enemmän ja parempi. Tuntuu etten riitä kenellekkään. Mutta ehkä se olen minä itse kenelle en riitä. Terapeutin etsintä jatkuu, ehkä nyt vihdoin maanantaina löytäisin ihmisen kenelle pystyisin puhumaan, joka ottaisi vastaan, joka kuuntelisi ja edes melkein ymmärtäisi ja auttaisi. Sekin on ollut tosi raskasta. Tuntuu ettei kukaan kuitenkaan halua ottaa vastaan. Kyllähän sitä miettii välillä itsekin voinko puhua kenellekkään koskaan, kestääkö kukaan muukaan tätä taakkaa sortumatta. Ehkä asiat ovat isompia omassa mielessäni ku kenenkään muun päässä. En tiedä, en jaksa.