http://varjon-alla.vuodatus.net Tästä blogista löysin hyvän kirjoituksen johon minun on kans puututtava. Kyseessä on kirjoitus, joka koskee anteeksiantamista.

 Minulta on kysytty monta kertaa, terapiaa myöten, että pystynkö antamaan anteeksi isälleni, haluanko antaa hänelle anteeksi. Tämä on ollut ehkä mielestäni virhe, sillä jokaisen kerran jälkeen oloni on pahentunut. En voi olla miettimättä, onko minulla edes mitään anteeksi annettavaa? Järjellä ajateltuna, ja ulkoistaessani itseni, toisinaan tiedän, että syy ei ole lapsessa. Mutta entä kun en pääse tunnetasolla tähän samaan. 

 Mutta vastauksena kysymyksiini, en tiedä pystynkö, mutta haluaisin kyllä. Tai en ehkä halua, mutta tavallaan toivon, että voisin antaa anteeksi. En tiedä, korjaantuisiko oma oloni yhtään, mutta onko sillä kuitenkaan loppujen lopuksi kauheasti väliä?  

Tässä kirjoittaessani aloin miettimään, mitä kaikkea sitä oikein olisi anteeksi annettava. Hyväksikäytöt ja sekä henkinen että fyysinen väkivalta. Tiivistettynä, ei kuitenkaan loppujen lopuksi paljon. Mutta entä kun en vaan pysty? Jotenkin tuntuu, että mikäli antaisin anteeksi, samalla hyväksyisin isäni teot. Mutta voiko sitä hyväksyä, että isä käskee lastaan ottamaan suihin, pakottaa seksiin, lyö, uhkailee, kiristää. Tämän kaiken myötä, aiheuttaa sen, että lapsi elää koko ajan pelossa. Onko se hyväksyttävää? Ei, eipä kait. Miksi sitten olen antanut tehdä tämän kaiken itselleni? Kaipa omaa typeryyttäni, heikkouttani, peloissani tai koska en ole osannut sanoa ei. Välillä tuntuu, etten osaa edelleenkään sanoa. Oisko elämässäni miten moni asia eri tavalla, jos vain oisin oppinut sanomaan ei...

 Miksikö kerron tästä kaikesta blogissani? Ehkä minä vain elän toivossa, että joskus pystyisin kertomaan ja elämään kaiken tämän kanssa. Toivossa on aina hyvä elää. Varsinkin kun en tällä hetkellä pysty, tai osaa, unelmoida

Anteeksi tekstin sekavuus, ja hyppiminen, koittakaa kestää..