Mutta joutuuko tekijä särkymään voidakseen jatkaa? Viime päivät ovat olleet yhtä tuskaa. Olo on aivan kamala, fiilis on ollut taas hyvin pohjassa.

 Ja mistä tämä taas tällä kertaa johtuu? Niinpä niin, sinnehän se isään jälleen palaa. Törmäsin kaupungilla häneen, ja kaikki tuli taas niskaan. Mitään varsinaisesti ei tapahtunut, mutta ne sanat, se iva. Ei se ollut kadonnut mihinkään. 

 Joskus kun luulet saavuttaneesi pohjan, huomaat ettet ollut vielä lähelläkään sitä, kyllä se olo voi aina vaan mennä huonommaksi.  

 Viikon verran sinnittelin sanomatta sanaakaan kenellekään, ei ollut ketään kelle pystyisin puhumaan, kunnes tuli terapia. Kaikki romahti käsiin, en muista käynnistä juuri mitään. Jälkikäteen terapeutti sanoi minun vain tärisseen, enkä reagoinut puheeseen. Miksi asiat eivät voisi olla yhtään helpompia käsitellä?

 Ja samaan aikaan, isäni jatkaa elämää kuin mitään ei olisi ikinä  tapahtunut. Ei voi, eikä jaksa ymmärtää. 

 Tää on taas niitä päiviä, kun en vaan voi olla tyytyväinen mihinkään mitä teen, mikään ei onnistu, kaikki jää kesken. Kun ei vaan yksinkertaisesti nää itsessään mitään hyvää.  Kun kaikki tuntuu pakolta. Kun kaikki tuntuu turhalta. 
  
  Niinpä niin. Vanha tuttavani itseinho on jälleen täällä. Ei se ole mihinkään missään vaiheessa kadonut, välillä ehkä vain piiloutunut nurkan taakse voidakseen hyökätä jälleen esiin. Huutaa korvaan, jos vahingossakaan meinaan olla tyytyväinen.  Kertoo kuinka turha, hyödytön, mitäänsanomaton, inhottava, vihattava olen. Kuinka en vain voi riittää kenellekkään. En edes sille rakkaimmalle. Tämä herättää taas vaan pintaan hylätyksi tulemisen pelon. Pelkään, että jos en tee kaikkea mitä pyydetään, jos sanon vastaan, jos olen erimieltä, niin tulen hylätyksi. Joten on pakko tehdä ja toimia, vaikka en jaksaisi. Tehdä asioita joita en halua. Tehdä, ja olla jotain mitä en oikeasti ole. Vain jotta en jää yksin. 
 Ja välillä se tuntuu erittäin  pahalta. Järjellä ajateltuna, ei minu tarvitsisi olla muuta kuin mitä olen. Ehkä kelpaisin, todennäköisemmin en. Ehkä minulla olisi mahdolisuus sanoa vastaan. Mutta en jaksa. Helpompi vain tehdätehdäjatehdä, kuin yrittää pitää puoliaan. Jos tietäisi edes mitä puoliaan pitää. 

 Mutta kun en tiedä kuka minä olen. Mitä minä haluan, mitä mieltä olen. Ei minulla ole ääntä. En minä ole kukaan merkittävä. En koe olevani mitään. Eikä sillä ole edes loppujen lopuksi mitään väliä. 

 Olen alkanut terapiassa nyt ensimäistä kertaa huomata, mistä se ääni pääni sisällä varmaan juontaa juurensa. Jos sinulle lapsesta asti hoetaan jotain, niin kuka sitä lähtee aikuisiällä enää kiistämään?  Pakkohan sen on olla oikeassa. Eikai kukaan valehtelisi lapselleen koko aikaa? 

En tiedä seuraako kukaan enää tätä blogia, olemattoman kirjoittelun seurauksia. Mutta ajattelin silti koittaa jälleen aloittaa. Ehkä.

  Terapia on ollut nyt yllättävän rankkaa. Tai en tiedä yllättikö se nyt niin kovin paljoa, mutta välillä (lue: päivittäin) tulee mietittyä onko siinä edes mitään järkeä. Eihän se muuta tapahtunut miksikään, että puhun asiat läpi. Tulee vain samat tunteet yhä uudelleen ja uudelleen pintaa. Joutuu käymään taas sen kaiken läpi. Mutta ehkä se vielä jonain päivänä helpottaisi, ehkä tämä puhuminen olisi vihdoin tapa saada asiat tietyllä tavalla päätökseen. EIhän ne asiat mihinkään katoa, mutta ehkä asiaan liittyvät tunteet alkaisivat helpottaa jossain vaiheessa. Sillä aina ei vain jaksaisi. 

  Joku tovi sitten tuli ensimmäistä kertaa kerrottua terapiassa asiasta, josta en ole ikinä kenellekään puhunut. Oliko kannattavaa; en todellakaan tiedä. Pelkään puhua, pelkään omaa reaktiota, pelkään etten enään hallitse itseäni. Pelkään asioiden tapahtuvan uudelleen, jos puhun niistä. Pelkoni on ehkä turhaa, mutta en vain mahda tunteilleni mitään. Vaikka tiedän että periaatteessa tunteet ovat vain tunteita, ne eivät varsinaisesti voi satuttaa, mutta reaktiot niihin voi. En tiedä ymmärtääkö kukaan, mutta ehkä sillä ei ole niin väliä. 

Mikä tämä asia sitten on? Noh, kiinnostaako ketään, kannattaako siitä puhua? En taaskaan tiedä tätäkään, mutta jotenkin on nyt koitettava järjestää omat ajatukset. 
  Kyseessä on suihinotto. Kaiken muun ehkä pystyn antamaan itselleni anteeksi, mutta en vaan voi ymmärtää miten se ei voisi olla mun syy. Jos itse olen ottanut suihin Häneltä, niin voiko se olla kenenkään muun syy? Niin, en tiedä. En todellakaan tiedä. Koen vain niin suurta syyllisyyttä siitä. Hävettää, miten tyhmä ihminen voi oikeesti olla? Jos itse saatan Hänet toimintakuntoon, niin voiko tapahtuneen syy olla kenenkään muun? Itsehän minä sen tein. 
  Olen vain niin sekaisin omista tunteistani, ajatuksistani, järjen äänestä. Mikään niistä ei kohtaa toista. Jokainen on oma irrallinen itsensä, enkä vain pysty löytämään ratkaisua. 

  Tuttava perheellä on nyt 8vuotias tyttölapsi. Hän on saman ikäinen kuin mitä minä olin ekalla kerralla. Niin pieni.. Rankkaa, todella rankkaa kohdata hänet, olla pienen tytön kanssa tekemisissä. Tavallaan nautin aina lasten seurasta, mutta nyt tämä tyttö on vain niin hankalan ikäinen. Hellyttävä, omapäinen. Pieni ja viaton. Puhdas, iloinen. Mikä minussa meni pieleen? Mitä tein väärin? 
   
   Olen aika usein miettinyt pystynkö minä olemaan koskaan äiti. Rakastan lapsia, haluan saada lapsen. Mutta olenko riittävä? Pystynkö ikinä antaa lapselle sen tarvitsemaa turvaa, rakkautta? 

 Kaikki on sekaisin. Ois pakko päästä puhumaan jollekin ennen kuin pää hajoaa käsiin. Terapia on vasta loppuviikosta, enkä uskalla kysyä aiempaa aikaa. En ole sen arvoinen. Enkä halua, pysty puhumaan kenellekkään muulle. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Apua.., auttakaa.  Mun on paha olla. Todella paha olla. 

 Siinäpä vasta pulma. Pelkään yli kaiken, että isä tulee tänne. Viime yönä en saanut nukuttua, kun jälleen tämä pelko nosti päätään. Pelkään, että hän haluaa kostaa mulle. Käyn monta kertaa päivässä varmistamassa, että ovi on varmasti kunnolla lukittuna. Pimeällä yksin ollessani laitan aina kaihtimet kiinni, ja käyn välillä katsomassa välistä onko ulona ketään. Tyhmää, mutta en mahda itselleni mitään. Silloin kun en ole yksin, en pelkää juurikaan. Mutta, kun jään yksin niin aloitan jo melkein vainoharhaisen tapani kytätä, ja olla varuillaan. Mietin monta kertaa miten pakenen, minne pakenen, kelle soitan, miten soitan. Puhelin on nykyään koko ajan taskussa. Eikä asiaa auta yhtään se, että tiedän vaikka onnistuisin soittamaan esim. poliisin paikalle, menee yli tunnin ennen kuin olisivat täällä. Heh, tosi lohduttavaa. 

Välillä on pakko lähteä kesken päivän pois kotonta, ihan vaikka vaan ajamaan autoa. Tai soittaa jollekkin. Kuhan vaan saan tunteen, että minua ei kukaan saa kiinni. Tai etten ole yksin. Olen joskus ajanut auton muutaman kilometrin päähän kotoa, syrjäisemmälle tielle, parkkeeraanut ja käynyt nukkumaan. Aivan vain koska en saa kotona rauhoitettua itseäni tarpeeksi nukahtaakseni, vaikka en olisi nukkunut pariin yöhön. 

Tähän pitäisi kyllä keksiä joku keino. En yksinkertaisesti jaksa pelätä kokoaikaa, olla varpaillaan ja miettiä iteksiään turvakeinoja. On yllättävän kuluttavaa. Ideoita saa heittää! Koen olevani tämän asian kanssa niin yksin, kukaan tuttavapiirissä ei ole kokenut tälläistä (onneksi), joten ideat ovat varsin vähässä... 
 Kulun vaan loppuun tässä tunnetilassa. Lääkäreiden kanssa kun olen yrittänyt puhua tästä, niin ratkaisu on ollut yleensä lääkkeet. Helpottavat ne ahdistusta, mutta eivät varsinaisesti tätä pelkoa. Mikä siihen auttaisi? 

Välillä oon joutunut selittelemään omaa oloani ihmisille, ketkä eivät vaan yksinkertaisesti ymmärrä. Se on yllättävän raskasta. Välillä tuntuu, että kaikki ratkaisut ovat vääriä. Jos yritän panostaa itseeni ja siihen että saan itseni kuntoon, on silti väärin olla saikulla. Jos palaan töihin, käsketään pohtimaan jaksanko muka sitä. Jos annan kaikkeni terapiaan, kysytään onko siinä nyt sit järkeä. Jos jätän terapian välistä, sekin on väärä ratkaisu. Mitä tehdä kun tuntuu että kaikki on väärin?

 Viime yönä heräsin jälleen painajaiseen. Enkä sen jälkeen enään uskaltanut nukahtaa. Se oli niin todentuntuinen. Herätessäni piti sitkeästi yrittää saada itseni tähän hetkeen. Olisin voinut vannoa olevani jälleen 8-vuotias. Hengittelyllä on kuitenkin yllättävä vaikutus. On ainakin melkein mahdotonta hengittää syvään, keskittyä siihen, laskea, ja hengittää lisää, ja samaan aikaan jännittyä. Jotenkin mukava huomata, että on edes joku keino millä saa itsensä jälleen tähän hetkeen. Mutta se, että miten muistaa sen hengittelyn rauhoittavan, on välillä se haaste. Itse ainakin rupeen aivan huomaamatta hengittämään hyvin pinnallisesti. On muuten yllättävän vaikea asia toi hengittäminenkin. Urheilusta on kyllä tässä ollut hyötyä, siinä on helpompi keskittyä miten sen tekee. Sitä kautta olen ottanut tavaksi tehdä sen muutaman kerran päivässä. Vaikka ei ahdistaisikaan. Tai itse asiassa juuri silloin. Tavoitteena saada se pahoihin ahdistuskohtauksiin apuun. 
 Sitä kannattaa kokeilla, itse kunkin. Siitä saan välillä apua myös päänsärkyyn!

Tulipas sekava teksti.

 

Sitä en tiedä mitä oikein tulin tänne kirjoittamaan, kaikki ajatukset taas niin yhtä mössöä ettei oikein saa selvää mistään. Mutta hengissä ollaan.

Viime aikoina olen joutunut kamppailemaan itseni kanssa, vaihteeksi, siitä että uskallan olla yksin kotona. Isäni on pariin otteseen ottanut yhteyttä, ja kertonut haluavansa tulla käymään. Noh, minähän en aivan samaa mieltä tästä asiasta ole. Toisinaan sitä jää miettimään, että olenko oikeutettu kieltämään tänne tulemisen? Kyseessä on kuitenkin oma isä. Tätä asiaa ehkä hankaloittaa se, että kaikilla kavereilla on molemmat vanhemmat, joiden kanssa olla tekemisissä. Mulla ei ole kuin äiti. Tai siis, onhan mulla isä, kaikista teoistaan huolimatta, hän on kuitenkin isäni. Ja tavallaan kaipaan sitä.
 En kaipaa hänen tekojaan, kaipaan sitä isää, minkä mielikuvissani ennemmin ajattelen ja muodostan. Sen isän, minkä tahtoisin minulla olevan. Tavallaan nämä mielikuvat jotka muodostan aivan tarkoituksella, auttavat selviämään pahimmasta pelosta. Yritän uskotella itselleni että ei hän ole paha, ettei hän haluaisi tehdä minulle ikinä mitään pahaa. Tyhmääkö? En tiedä.
Mutta ehkä tämä kuvastaa sitä miten paljon haluaisin päästä negatiivisistä tunteista eroon..

Yks jännä seikka minkä olen huomannut, niin jos kavereiden kesken tulee puhetta vanhemmista, yritän puhua isästäni ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Niillekkin kavereille, jotka tietävät osan hänen tekemisistään, yritän antaa vaikutelman, että kaikki on okei. Tässä on sit taas se jännä juttu, että kaverit eivät ikinä kysy suoraan multa, he kysyvät mieheltäni, mikä tilanne oikeesti on. En oo varma mitä mieltä tästä olen, sillä toisaalta tahtoisin että kysyisivät suoraan kohteelta. 

Nyt on terapiassa alettu nostaa näitä asioita yhä enemmän pintaan, ja se on ottanut aika koville. Vaikka ei olla vielä syvälle paneuduttu, niin kyllähän ne tunteet nousevat ja kokemukset nousevat aina pintaan, vaikka en siitä ääneen puhuisikaan. Raskasta, mutta on se käytävä läpi, että oppisin elämäään itseni kanssa sovussa.